Tänään on tuntunut kummallisen iloiselta ja inspiroivalta koko päivän. Oloni on erityinen myös siksi, että sen ristiriita suorastaan kumpuaa sisimmästäni. Huominen ahdistusta aiheuttava tentti luulisi masentavan, mutta mielessäni minusta tuntuu aivan muulta.
Henkeni suorastaan salpautuu jollain jännittävällä tavalla ja perhoset tuntuvat pyörivän vatsassa. Kehen minä olen ihastunut? Ehkä kevääseen? Ehkä elämääni?
Ehkä siihen malttamattomaan ja palavan tuntemattomaan tulevaan joka odottaa minua nurkan takana?
Kelluilen mahdollisuuksien hämmentämänä ja onnellisena vaaleanpunaisten saippuakuplien joukossa enkä tiedä mitä tehdä. Oranssin sumuinen valo sokaisee aistini, mutten toivokaan niiden palaavan. Voin vain toivoa oloni jatkuvan ja eräänä päivänä ehkä löytävän perille asti.
Ihmettelen miksen ole tähän blogiini saanutkaan enää uutta otetta.
Olen ollut niin masentunut ja alakuloinen silloin kun aloitin tämän kirjoittamisen, että tuntuu suorastaan tyylini pettämiseltä ruveta kirjoittelemaan tänne kuinka onnellinen olenkaan lähiaikoina ollut.
Kai se sitten menee niin että surulleen odottaa lohdutusta ja tahtookin siksi puhua siitä ääneen
etsien apua ja piristystä.
Onneaan taas ei halua jakaa kenenkään kanssa.
Enintään sen yhden ihmisen, joka on sinulle sen onnen tuonutkin.
Ainakin minä olen sellainen.
Joten anteeksi. Pahoittelen onneani.
Onneksi niitä synkistelyblogeja riittääpi.
Jos kuulumiseni kiinnostavat iloista huolimatta, suosittelen siirtymistä
Arvatkaa mitä? Minä olen onnellinen. Ihan oikeasti.
Oli vaikeaa kuvitella erilaista elämää. Oli vaikeaa uskoa, että voisi ansaita enemmän. Ansaita sellaista, mistä en osannut edes haaveilla. Ansaita sen, mikä täydentäisi minua ja antaisi minulle energiaa kasvaa ja kehittyä.
Minä olen muuttunut. Löysin vihdoin oikean itseni. Sellaisen, kuin olen aina pohjimmiltani ollut. Ei enää naamareita, ei piiloutumista. Ei enää miellyttämistä, ei itseni estämistä. Ei enää synkkyytä, ei enää masennusta. Nyt olen uusi, jälleensyntynyt minä. Nyt vain entistäkin vahvempi ja varmempi siitä, mitä on minua.
Olen iloinen. Olen värikäs ja innostunut. Olen kova, mutta hellä.
Ei taaskaan riitä voimia. Ikuinen väsymys seuraa minua päivästä toiseen ja määrää todellisen, luovan luonteeni, paeta.
Ei voimia, ei energiaa. Yhdeksän tunnin yöunet eivät riitä kadottamaan tummia silmänaluksia. Ennen pärjäsin mainiosti neljälläkin tunnilla, mutta nyt luontaiset varani eivät enää riitä siihen.
Väsymys ei johdu ylirasittavista fyysisistä suorituksista tai jatkuvasta aivotoiminnasta. Väsyttää saamattomuuteni ja turhautumiseni siihen. On itsevarmuutta ja pyrkimystä saavuttaa tavoitteeni, mutta samalla kuitenkin myös epätoivo ja luovuttaminen ennen kuin mitään on ehtinyt tehdäkään.
Apaattisuus tekee kehostani raskaan. Jokainen liikkeeni tuntuu vaikealta ja jokainen käteni siirto lihaksia raastavalta. Lempipuuhiini kuuluvat nyt istuskelu ja ikkunasta tuijottelu. Se lopulta johtaakin koomatilaani. Ajattelen paljon, ehkä jopa liikaa. Se ei johda mihinkään hyvään, sillä mitä pidemmälle etenen, sitä syvemmälle vaivun tilaani. Silloin lopulta viimeinenkin ajatus lakkaa kulkemasta. Ennen olin ajatellut ajattelemattomuuden olevan mahdottomuus. Nyt kuitenkin voin todeta, että asia voi olla myös toisin.
En voi väittää olevani onneton. Minulla on kaikkea, enkä halua valittaa ja valehdella elämäni kurjuudesta. Sellaista se ei todellakaan ole. Joskus on vain päiviä, jolloin toinen puoleni saa kehoni valtaansa. Vaikka tilani kummastuttaa minua ja kuulen jonkin huutavan minulle mielessäni että oikea luonteeni on erilainen, tavallaan myös pidän tästä. Haluan hyväksyä sen, että olen väsynyt. Olen väsynyt myös ainaiseen pirteyteeni, joka nykyisessä tilassa ollessani vaikuttaa vain pitkäkestoiselta naamarilta. Jännittävää, eikö, sillä pirteässä ja elämäniloisessa tilassani kaikki tuntuu olevan päin vastoin.
Kaivan kirjani laukusta ja asettelen ne kauniiksi pinoksi eteeni. Penaalista otan kynän, kumin ja pinkin viivottimeni. Se suorastaan hehkuu intoa tulla käytetyksi. Kaikki on valmiina ahkeraan opiskeluun. Kaikki paitsi minä. Vajoan tilaani ja pakenen todellisuutta. En jaksa ajatella sen järkevyyttä tai asioita, joita pitäisi tehdä. En jaksa eli en kykene.
Uneni näyttävät minulle pahimmat pelkoni. Sellaiset asiat, joita en uskalla myöntää itselleni ääneen. Asiat, joiden tiedän käyvän toteen, mutta joista en ole valmis kantamaan vastuuta.
Istun kirjastossa ja kirjoitan paperille ajatuksiani. Juuri nyt, kun lupasin yrittäväni taas tsempata.. Arvostanko itseäni yhtään vähempää ihmisenä kaiken tämän jälkeen? En oikeastaan.
Peliä pelatessamme pyrimme voittoon. Pelaamme pelin säännöillä tai kierrämme ne näppärästi kenenkään huomaamatta. Samoin toimimme myös elämässämme, vaan onko elämä peliä? Kuka on kirjoittanut sääntömme, ja mitä voitto on?
Näin nuorena meiltä usein kysytään, mitämeistä tulee isoina. Vastausta tähän saamme pohtia useasti, sillä emmehän halua tuottaa äideillemme ja isillemme pettymystä. ”Minusta tulee bisnesmies”, vastaa pikku-Ville, ”Ja minusta prinsessa!” huudahtaa Liisa. Näin saamme vanhempamme hymähtämään ja ajattelemaan, että meistä tulee vielä jotain suurta. Sitähän he meistä haluavat: parhaita, ja onnistuneita voittajia. Jos taasjäämme hetkeksi epäröimään, saamme kuulla, mitkä ammatit ovat hyviä, ja mihin niistä pitäisi pyrkiä. Muille aloille päätyvät vain ne, joiden elämä on epäonnistunut, suistunut raiteiltaan.
Voittajia, toisin sanoen varakkaita ja menestyneitä ihmisiä, ollaan aina pidetty muita parempina. On oltava mallikkaasti suoritettu koulu, arvostetun yliopiston todistus, hyvätuloinen työpaikka, puoliso, muutama lapsi, omakotitalo ja pari autoa. Lisukkeeksi mökki meren rannalla, oma vene, sekä pari kultaistanoutajaa; helppo kaava onneen ja menestykseen. Jos ei saavuta näitä asioita, on vajanainenja muista poikkeava. Tämä on sinänsä hassua, sillä olemmehan kaikki lähtökohdiltamme erilaisia. Toiset pitävät enemmän jalkapallosta, kun taas jotkut lukemisesta. Saamme jokainen valita itse harrastuksemme ja mieltymyksemme, joten on luonnollista, että myös elämänohjeemme ovat yksilöllisiä.
Monien muiden asioiden ohella stereotyyppiset käsityksemme ihmisten oikeanlaisesta elämänkuvasta rikkoutuvat aikojen muuttuessa. Aiemmin oikeana pidetty malli vanhenee ja meissä syntyy uusi käsitys siitä, keitä me oikeasti olemme ja mitä todella haluamme elämältämme. Kaikki ovet ovat meille avoinna, kaikki vaihtoehdot suoraan edessämme. Katso, tutki, kuuntele. Mitäsinä valitset? Ei ole väärää eikä oikeaa tapaa toimia, on vain valintoja, joita teet tai jätät tekemättä.
On vaikeampaa tehdä toisin, kuin mennä valtavirran mukana. Voit kävellä helppoa ja valmiiksi kuljettuapolkua pitkin kohti maalia, tai matkata läpi soiden ja metsien löytäen lopulta saman etsimäsi päätepisteen, mutta väsyneenä ja oksien haavoittamana. Jälkimmäinen kuulostaa järjettömältä, mutta opitko mitään sillä helpolla tielläsi, jolla haasteet ovat jo valmiiksi ratkaistut puolestasi? Jälkimmäisen vaihtoehdon valitsemalla saavutat maalin lisäksi kuitenkin myös voiton peloistasi. Uuden käsityksen mukaan voittaja on se, joka uskaltaa valita toisin ja olla ylpeä siitä. Enää ei etsitä täydellisyyttä, vaan omaperäisyyttä ja persoonaallisuutta. Todellinen voittaja on se, joka tekee ”väärin”.
Pelejäpelatessamme sovimme säännöt. Vain niitä noudattamalla, ja olemalla hieman muita onnekkaampi, saatat voittaa rehellisesti. Onneksi elämä ei ole peliä.
