Holisti

Katso peiliin. Olet saamaton ja typerä. Et saa koskaan mitään aikaiseksi, etkä ole koskaan tarpeeksi hyvä. Syytät itseäsi ja laiskuuttasi, jonka annoit ohjata tekojasi. Tuomitset itseäsi siitä, ettei konemainen toimintasi tuota tuloksena nopeimman mahdollisen, sillä olet täysin varma, että sinun on kyettävä siihen. Tiedät, että pärjäät elämässäsi vain ollessasi tehoa täynnä duracelpupu. Vain kaikkesi antaessa olet kelvollinen. Vain silloin olet hyvä.
Hiljalleen huomaat muuttuvasi koneeksi. Robotiksi, jota ohjaa järki, ja jolla ei ole tunteita. Persoonallinen minäsi himmenee ja sulautuu taustaan, jättäen jälkeensä paljaan ruumiin, kykenevän vain käskyjen tottelemiseen. Omistat paljon rahaa. Niin paljon, ettet enää keksi sille käyttöä.Haaveesi ovat nyt totta; valtava talo, kallis auto ja kauniita naisia, odottamassa tarjoamistaan palveluista palkkaa. Irvistävien hymyjen alta näet valheen. Hullu kiilto silmissään he tietävät, mitä sinulta odottaa. Niin tiedät sinäkin. Sillä muuta tarjottavaa sinulle ei enää jäänyt.
Katso peiliin, ja näe sen. Koneen, joksi muutuit haavettasi tavoitellessa. Olethan onnellinen?

Meri

Varjoni on minua suurempi. Se tottelee kuitenkin omistajaansa. Juoksen pitkin märkää asfalttikatua ja toivon, ettet olisi vielä ehtinyt kadota.

Enää yksi katulamppu palaa minulle. Muut ovat jo luovuttaneet. Vain sinä valaiset yhä tietäni jättämättä minua pulaan. Katu vaihtuu ja talot vaihtuvat. En anna jalkojeni pysähtyä, vaikka sisälläni tiedän, että on jo liian myöhäistä. Huuleni hytisevät kostean syksyisestä yöstä, mutten anna sen häiritä minua.

Reunan teräksinen aita näkyy jo edessäni. Juoksen yli pistelevän tunteen rinnassani. Epätasainen hengitykseni viiltää keuhkojani, mutten välitä. Vielä askel, ja tunnen kostean teräksen pinnan sormenpäälläni.

Syvä henkäisy, toinen ja kolmas. Siellä sinä olet. Mustat aallot vievät laivasi yhä kauemmas luotani. Teit päätöksesi, ja minä annoin sinun mennä. Viimein ainoa valonlähteeni sammuu, ja tiedän olevani syyllinen. Saan itse maksaa virheestäni. Olen sen ansainnut.

Luulin aina olevani järkevä. Se ei pidä paikkansa. Yhä syvemmälle järkeni uppoaa tunteisiini. Yhä pienemmäksi muuttaa ääriviivani, ja lopulta kadottaa uskollisen varjoni kokonaan. Pimeys syö itseensä ne viimeisetkin auringonsäteet ja vallitsee nyt kaikkialla. Olen järjetön. Enkä välitä siitä. Annan jalkojeni kiivetä märkää aitaa ylös ja käsieni liittoutua samaan joukkoeeseen. En tarvitse ketään puolelleni. Menetin jo tärkeimmän osan itseäni, sydämeni.

Minua on jäljellä enää olematon liekin poikanen. Kipinä, joka ei syty ilman puuta. Hiukseni lentelevät entistäkin enemmän kasvojeni edessä. En saa niitä haltuuni, kuten en kehoanikaan. Meri on musta ja syvä. Sen kylmyys ei pelota minua, sillä en tunne enää lämpöä. Sen suolainen tuoksu viehättää minua. Hameeni pitkä helma kietoutuu aidan teräviin päihin. Jalkani saavat uuden asennon, antaen nyt helmani liehua tuulen mukana. Mikään ei enää estä minua. Vain viimeinen kipinäni tiukentaa käsieni otteen. Samalla kylmä ruumiini haluaa rauhoittua. Viimeinenkin liekkini kaipaa sammumista. En jaksa enää. Meri kutsuu minua. Käteni irrottavat otteensa. Olen vapaa.

Kuisketta ja supinaa, kaikkialla ympärillä. Ikkunasta loistaa väritön valo, jota näkee nykyään niin harvoin. Ei kiirettä minnekään, vaan vihdoin lupa rentoutua.
Makaat yhä siinä, liikkumatta, koittaen nauttia harvinaisesta tilaisuudesta. Vilkaiset välillä kelloa, mutta se ei tikitäkään sinulle vihaisena, merkkinä, että olet taas myöhässä. Se vain kuiskuttelee korviisi suloista sävelmään; tiki, tiki, tiki-tiki, tok. Sytytät suitsukkeen, ja hengität sen savuista tuoksua syvälle keuhkoihisi. Seuraat savun liikettä läpi huoneen, ja annat sen hämätä itseäsi, nähden sen kurveista muodostuvia kasvoja, jotka venyvät huutaviksi ilmeiksi, ja katoavat huoneen harmaaseen sumuun.
Siirrät verhon ikkunasi edestä ja annat aavemaisen vaalean valon täyttää huoneesi kokonaan. Lasin toisella puolella ei ole mitään. Erotat vain tutun puun rungon, ja sen ohuet oksat, jotka näyttävät vieläkin hauraimmilta kuin yleensä. Tunnustat jalallasi siihen jättämäsi huopaisen peiton. Annat jalkojesi valuttaa itsesi lattialle, ja kietoudut nyt jo kätesi ulottuvilla olevaan peittoon. Vilkaiset taas kelloa, mutta näet vain viisarin liikkeen. Numerot ovat kuluneet pois. Tätähän sinä halusit. Tätähän sinä pelkäsit.

Menneisyydestä ei pääse eroon. Vaikka kuinka pyyhkisi muistiaan, aikakoneessa menneisyyteen matkustaessa toteat niiden kuitenkin tapahtuneen. Jatkaaksesi elämää on vain hyväksyttävä kaiken sellaisenaan. Ehkä jopa yrittää oppia niistä virheistään, jotka voisi mielellään unohtaa.
Mitä ihmeen merkitystä voi olla sellaisella, mitä ei enää ole? Vai onko sittenkin? Mitä jos menneisyytemme ohjaa meitä ja elämäämme jatkuvasti? Piilovaltaisesti ja aivopestysti teemme jatkuvasti valintoja, jotka pohjautuvat suoraan kokemuksistamme ja saamista tiedoistamme menneestä. Jos kuitenkin opimme virheistämme, onko sillä väliä? Miksei siis vain elää huoletta tätä päivää, ja toivoa että osaa jatkossa tehdä oikein. On niin paljon koettavaa, niin paljon eri polkuja, joista valita. Ei ole syytä tuomita itseään, jos on tehnyt päätöksen muuttua. Kunhan pitää päätöksestään kiinni. Ei satuttaa muita, eikä itseään.

Mitä tehdä, kun ei ole vaihtoehtoja? Voiko mitään tekemättömyys olla tekemistä? Kun taas tekemistä riittää, toivomme saavan kaiken valmiiksi mahdollisimman nopeasti, jotta pääsisimme vaipumaan taas siihen koomatilaan, josta kaikki alkoi. Olemme absurdeja ja ristiriitaisia. Saavuttaessamme jotakin, kaipaammekin jotain aivan muuta. Kun on talvi, toivomme kesää. Kun on kesä, talvea. Koskaan omistamamme ei tule riittämään.
Halu kokea uutta on sietämätön. Samalla pelottaa päästää irti vanhasta ja turvallisesta. Epävarmuus ja varmistaminen, ampumalla kahta jänistä samaan aikaan, on pelokas keino saada molemmat, ettei jäisi kokonaan ilman. Naurettavinta onkin, että siinätilanteessa ei saa takuulla kumpaakaan.
Vaikka elämä tuntuukin vaikealta ja monimutkaiselta, jälkeenpäin asioita ajatellen huomaa, kuinka täydellistä se on. Miten sulakkaasti menneisyyden palaset luovat suoran palapelin, jossa kaikki sopii ja jopa kuuluu kohdalleen. Nämä säännöt tietäen et voi kuitenkaan voittaa huoletta. Tietoisuus voi antaa enintään vain mahdollisuuden rentoutua ja olla avoin kaikelle eteensä tulevalle. Se ei takaa voittoa. Vai onko sellaista laisinkaan? Synnymme tähän maailmaan ilman mitään lupauksia siitä, että se olisi meitä kohtaan oikeudenmukainen. Ei ole mitään itsestään selvää ihmisten tasa-arvoa taikka hyvää ja pahaa. "Meidät huijattiin leikkiin, jossa voi vain hävitä.." -CMX.

Onnellisuus. Sen saavuttaessaan kaikki tuntuu niin vakavalta, voimakkaalta ja ikuiselta, ettei suostu kuvittelemaankaan, miten kävisi, jos mitään ei yhtäkkiä enää olisikaan. Miten kaikki voisikaan kerralla murentua käsiin, ja kadota tuhkana tuulen mukana, kun tunne on niin aito ja uskottava? Mtä korkeammalle asetamme onnellisuudemme tason, sitä kovemmin sattuu, kun putoaa.
Reuna ilmestyy jalkojen juurelle yllättäen, nurkan takaa. Emme odota sitä, kuten mitään sellaista, mitä emme halua koskaan tapahtuvan. Se kuitenkin vain tapahtuu meistä riippumatta. Ei usko itseensä, ei koko tilanteen olemassaoloon. Näin ei pitänyt käydä, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Masennus ja pettymys itseemme sumentavat kaiken ympärillä. Minun täytyi tehdä jotain väärää. Sen on oltava niin. Jotain, minkä voin korjata ja saada takaisin... Lopulta ymmärrät, että kaikki kävi niin, kuin sen pitikin.

Viimeinkin tunnet olosi helpottuneeksi. Kaikki sanottava on sanottu, kaikki pelikortin pöydällä edessäsi. Vihdoin pahimmatkin kortit, joita piilottelit hihassa, ovat siinä, katseesi kohteena. Paljaina ja avuttomina kuin syksyinen puu, jonka lehdet lentävät tiehensä, vaikka kuinka ne haluaisikin pitää luonaan ikuisesti.

Ei ole paikkaa piiloutua. Ongelma on siinä, ja sille on tehtävä jotain. Juokset karkuun, vai menetät henkesi taistellessa sitä vastaan, minkä tiedät voittavan? Annat asian olla, ja viet ikuisen kysymyksen mukanasi hautaan, vai kuolet tietäen, että teit parhaasi?

Kuinka kaiken kaatavalta se kuullostaisikaan, maailmassa ei taida olla täydellisyyttä. Ei laisinkaan. Pelottaako? Sinua ainakin. Minne käännät vaunusi, kun saatkin tietää, ettei kohdepaikkaasi olekaan? Sitä ainoaa paikkaa, jonne olet matkustanut koko elämäsi? Sitä ainoaa paikkaa, jossa luulit löytäväsi kodin?..

Ehkä oletkin enemmän yksinäisen suden tyyppiä. Miksi pyrkiäkään siihen, mitä on vain yksinkertaisesti mahdotonta saavuttaa. Miksi haavoittaa itseään ja muita virheillään, joista ei koskaan ota opikseen. Miksi tuhota itseään yhä enemmän ja enemmän pala palaselta. Tiedät, että kaikki johti siihen. Tiesit jo silloin, ettet kykene. Olet liian heikko. Naamiosi ei anna sinulle voimia.

On aika syvälle keskustelulle. Itseni kanssa. Ehkä joku joskus jossain oppii itselleen jotain uutta. Ehkä tällä tavalla voin jakaa ihmisille jotain tärkeää, eikä minun tarvitse huutaa siitä heille väkisin. Löytäköön joku blogini silmiä avartavaksi ikkunakseen, turvaa tuovaksi tukipylvääkseen tai lohtua tuovaksi ystäväkseen, joka yrittää parhaillaan sanoa jotain viisasta ja maailmaa mullistavaa.