Ei voimia, ei energiaa. Yhdeksän tunnin yöunet eivät riitä kadottamaan tummia silmänaluksia. Ennen pärjäsin mainiosti neljälläkin tunnilla, mutta nyt luontaiset varani eivät enää riitä siihen.
Väsymys ei johdu ylirasittavista fyysisistä suorituksista tai jatkuvasta aivotoiminnasta. Väsyttää saamattomuuteni ja turhautumiseni siihen. On itsevarmuutta ja pyrkimystä saavuttaa tavoitteeni, mutta samalla kuitenkin myös epätoivo ja luovuttaminen ennen kuin mitään on ehtinyt tehdäkään.
Apaattisuus tekee kehostani raskaan. Jokainen liikkeeni tuntuu vaikealta ja jokainen käteni siirto lihaksia raastavalta. Lempipuuhiini kuuluvat nyt istuskelu ja ikkunasta tuijottelu. Se lopulta johtaakin koomatilaani. Ajattelen paljon, ehkä jopa liikaa. Se ei johda mihinkään hyvään, sillä mitä pidemmälle etenen, sitä syvemmälle vaivun tilaani. Silloin lopulta viimeinenkin ajatus lakkaa kulkemasta. Ennen olin ajatellut ajattelemattomuuden olevan mahdottomuus. Nyt kuitenkin voin todeta, että asia voi olla myös toisin.
En voi väittää olevani onneton. Minulla on kaikkea, enkä halua valittaa ja valehdella elämäni kurjuudesta. Sellaista se ei todellakaan ole. Joskus on vain päiviä, jolloin toinen puoleni saa kehoni valtaansa. Vaikka tilani kummastuttaa minua ja kuulen jonkin huutavan minulle mielessäni että oikea luonteeni on erilainen, tavallaan myös pidän tästä. Haluan hyväksyä sen, että olen väsynyt. Olen väsynyt myös ainaiseen pirteyteeni, joka nykyisessä tilassa ollessani vaikuttaa vain pitkäkestoiselta naamarilta. Jännittävää, eikö, sillä pirteässä ja elämäniloisessa tilassani kaikki tuntuu olevan päin vastoin.
Kaivan kirjani laukusta ja asettelen ne kauniiksi pinoksi eteeni. Penaalista otan kynän, kumin ja pinkin viivottimeni. Se suorastaan hehkuu intoa tulla käytetyksi. Kaikki on valmiina ahkeraan opiskeluun. Kaikki paitsi minä. Vajoan tilaani ja pakenen todellisuutta. En jaksa ajatella sen järkevyyttä tai asioita, joita pitäisi tehdä. En jaksa eli en kykene.
Uneni näyttävät minulle pahimmat pelkoni. Sellaiset asiat, joita en uskalla myöntää itselleni ääneen. Asiat, joiden tiedän käyvän toteen, mutta joista en ole valmis kantamaan vastuuta.
Istun kirjastossa ja kirjoitan paperille ajatuksiani. Juuri nyt, kun lupasin yrittäväni taas tsempata.. Arvostanko itseäni yhtään vähempää ihmisenä kaiken tämän jälkeen? En oikeastaan.
