Ilma on kuuma.

Se saa tapetin irtoamaan seinästä ja seinän reunan halkeilemaan.

Tyhjä lintuhäkki potee ikävää. Se tietää, ettei mikään palaa enää entiselleen.

Ei koskaan.

Sattuu.
Ei voimia enää yrittää.

Sumu laskeutuu nuorelle ja heikolle kevätnurmelle, antamatta sen nähdä, minne kasvaa. Puut tulevat vain tielle, heijastaen varjonsa myös sinne, missä niiden ei kuuluisi olla.

Ei valoa, ei merkkiä minne mennä. Ei kohtaloa, joka kierisi edessä kuin purkautuva lankakerä. Tai on ehkä näkymätön sellainen. Sellainen, joka ei ole tarkoitettu silmilleni.

Nousuvesi ylittää laidan. Sitä on liikaa, eikä se ole pysäytettävissä.

Puun juuret johtavat niin syvälle maahan, että alkavat tuhoutua maapallon ytimen kuumuudessa. Siihen se johtaa.