Väsynyt

Ei taaskaan riitä voimia. Ikuinen väsymys seuraa minua päivästä toiseen ja määrää todellisen, luovan luonteeni, paeta.

Ei voimia, ei energiaa. Yhdeksän tunnin yöunet eivät riitä kadottamaan tummia silmänaluksia. Ennen pärjäsin mainiosti neljälläkin tunnilla, mutta nyt luontaiset varani eivät enää riitä siihen.

Väsymys ei johdu ylirasittavista fyysisistä suorituksista tai jatkuvasta aivotoiminnasta. Väsyttää saamattomuuteni ja turhautumiseni siihen. On itsevarmuutta ja pyrkimystä saavuttaa tavoitteeni, mutta samalla kuitenkin myös epätoivo ja luovuttaminen ennen kuin mitään on ehtinyt tehdäkään.

Apaattisuus tekee kehostani raskaan. Jokainen liikkeeni tuntuu vaikealta ja jokainen käteni siirto lihaksia raastavalta. Lempipuuhiini kuuluvat nyt istuskelu ja ikkunasta tuijottelu. Se lopulta johtaakin koomatilaani. Ajattelen paljon, ehkä jopa liikaa. Se ei johda mihinkään hyvään, sillä mitä pidemmälle etenen, sitä syvemmälle vaivun tilaani. Silloin lopulta viimeinenkin ajatus lakkaa kulkemasta. Ennen olin ajatellut ajattelemattomuuden olevan mahdottomuus. Nyt kuitenkin voin todeta, että asia voi olla myös toisin.

En voi väittää olevani onneton. Minulla on kaikkea, enkä halua valittaa ja valehdella elämäni kurjuudesta. Sellaista se ei todellakaan ole. Joskus on vain päiviä, jolloin toinen puoleni saa kehoni valtaansa. Vaikka tilani kummastuttaa minua ja kuulen jonkin huutavan minulle mielessäni että oikea luonteeni on erilainen, tavallaan myös pidän tästä. Haluan hyväksyä sen, että olen väsynyt. Olen väsynyt myös ainaiseen pirteyteeni, joka nykyisessä tilassa ollessani vaikuttaa vain pitkäkestoiselta naamarilta. Jännittävää, eikö, sillä pirteässä ja elämäniloisessa tilassani kaikki tuntuu olevan päin vastoin.

Kaivan kirjani laukusta ja asettelen ne kauniiksi pinoksi eteeni. Penaalista otan kynän, kumin ja pinkin viivottimeni. Se suorastaan hehkuu intoa tulla käytetyksi. Kaikki on valmiina ahkeraan opiskeluun. Kaikki paitsi minä. Vajoan tilaani ja pakenen todellisuutta. En jaksa ajatella sen järkevyyttä tai asioita, joita pitäisi tehdä. En jaksa eli en kykene.

Uneni näyttävät minulle pahimmat pelkoni. Sellaiset asiat, joita en uskalla myöntää itselleni ääneen. Asiat, joiden tiedän käyvän toteen, mutta joista en ole valmis kantamaan vastuuta.

Istun kirjastossa ja kirjoitan paperille ajatuksiani. Juuri nyt, kun lupasin yrittäväni taas tsempata.. Arvostanko itseäni yhtään vähempää ihmisenä kaiken tämän jälkeen? En oikeastaan.

Vahva

Minä olen vahva.

Uhraudun, sillä olen vahvempi.

Jos luulet näin voittaneesi, olet pahasti väärässä.


En osaa asettaa itseäni etusijalle.
Mutta

Minä kestän,
Minä olen vahva.

Voittaneet häviäjät

Peliä pelatessamme pyrimme voittoon. Pelaamme pelin säännöillä tai kierrämme ne näppärästi kenenkään huomaamatta. Samoin toimimme myös elämässämme, vaan onko elämä peliä? Kuka on kirjoittanut sääntömme, ja mitä voitto on?

Näin nuorena meiltä usein kysytään, mitä meistä tulee isoina. Vastausta tähän saamme pohtia useasti, sillä emmehän halua tuottaa äideillemme ja isillemme pettymystä. ”Minusta tulee bisnesmies”, vastaa pikku-Ville, ”Ja minusta prinsessa!” huudahtaa Liisa. Näin saamme vanhempamme hymähtämään ja ajattelemaan, että meistä tulee vielä jotain suurta. Sitähän he meistä haluavat: parhaita, ja onnistuneita voittajia. Jos taas jäämme hetkeksi epäröimään, saamme kuulla, mitkä ammatit ovat hyviä, ja mihin niistä pitäisi pyrkiä. Muille aloille päätyvät vain ne, joiden elämä on epäonnistunut, suistunut raiteiltaan.

Voittajia, toisin sanoen varakkaita ja menestyneitä ihmisiä, ollaan aina pidetty muita parempina. On oltava mallikkaasti suoritettu koulu, arvostetun yliopiston todistus, hyvätuloinen työpaikka, puoliso, muutama lapsi, omakotitalo ja pari autoa. Lisukkeeksi mökki meren rannalla, oma vene, sekä pari kultaistanoutajaa; helppo kaava onneen ja menestykseen. Jos ei saavuta näitä asioita, on vajanainen ja muista poikkeava. Tämä on sinänsä hassua, sillä olemmehan kaikki lähtökohdiltamme erilaisia. Toiset pitävät enemmän jalkapallosta, kun taas jotkut lukemisesta. Saamme jokainen valita itse harrastuksemme ja mieltymyksemme, joten on luonnollista, että myös elämänohjeemme ovat yksilöllisiä.

Monien muiden asioiden ohella stereotyyppiset käsityksemme ihmisten oikeanlaisesta elämänkuvasta rikkoutuvat aikojen muuttuessa. Aiemmin oikeana pidetty malli vanhenee ja meissä syntyy uusi käsitys siitä, keitä me oikeasti olemme ja mitä todella haluamme elämältämme. Kaikki ovet ovat meille avoinna, kaikki vaihtoehdot suoraan edessämme. Katso, tutki, kuuntele. Mitä sinä valitset? Ei ole väärää eikä oikeaa tapaa toimia, on vain valintoja, joita teet tai jätät tekemättä.

On vaikeampaa tehdä toisin, kuin mennä valtavirran mukana. Voit kävellä helppoa ja valmiiksi kuljettua polkua pitkin kohti maalia, tai matkata läpi soiden ja metsien löytäen lopulta saman etsimäsi päätepisteen, mutta väsyneenä ja oksien haavoittamana. Jälkimmäinen kuulostaa järjettömältä, mutta opitko mitään sillä helpolla tielläsi, jolla haasteet ovat jo valmiiksi ratkaistut puolestasi? Jälkimmäisen vaihtoehdon valitsemalla saavutat maalin lisäksi kuitenkin myös voiton peloistasi. Uuden käsityksen mukaan voittaja on se, joka uskaltaa valita toisin ja olla ylpeä siitä. Enää ei etsitä täydellisyyttä, vaan omaperäisyyttä ja persoonaallisuutta. Todellinen voittaja on se, joka tekee ”väärin”.

Pelejä pelatessamme sovimme säännöt. Vain niitä noudattamalla, ja olemalla hieman muita onnekkaampi, saatat voittaa rehellisesti. Onneksi elämä ei ole peliä.

Pyydän

Laula minulle.
Laulathan?

Laula minulle maailman kauneimman laulun,
jonka olet kirjoittanut itse
vain minua varten.

Laula minulle,
niin lauletaan yhdessä,
jooko?

Anteeksi.

Minulla on koti. Koti, josta olen kasvanut.

Joskus kauan sitten olin vielä pieni jyvänen. Siemen, joka istutetaan multaan ja kastetaan kannusta. Kasvoin pieneksi versoksi. Pieni kasvin alku, josta ei edes osannut sanoa, mikä laji on kyseessä. Minä itsekään en sitä tiennyt. Odotin vain, että eräänä päivänä joku kertoisi siitä minulle.

Näin meni tunteja ja päiviä. Vaikka olin vielä hyvin nuori, tietämättömyyteni ja epävarmuuteni vaivasi minua. Olin etsinyt uutta kotia jo kauan, tai siltä minusta ainakin tuntui, mutten kertaakaan löytänyt sopivaa, jonne olisin todella halunnut jäädä.

Eräänä syksyisenä päivänä lähestyin yhtä hyvin lupaavaa kotia. Astuin sen sisään ja ihastuin sen lämpöön ja mukavuuteen. Jo ensikertaa tullessani koti tuntui kutsuvalta. Omalta.

Vierailin siellä usein. Sieltä löytyi aina uusia hienoja asioita, joita olen aina pitänyt tärkeinä. Yhä uudestaan ja uudestaan ihmettelin itsekseni, miten satuinkaan olemaan näin onnekas? Kotini piti minusta, ja eräänä päivänä ehdotti minun jäävän luokseen. Olin onneni huipulla! Ajatella, nyt minulla oli aivan ikioma kasvihuone! Koti, jossa on tilaa ja mahdollisuudet kehittya ja kasvaa. Koti, jossa saan lopultakin tietää, mikä kasvi olen. Täydellinen paikka, jossa olen valmis viettämään loppuelämäni.

Olin onnellinen. Todellakin onnellinen. Kaikki toiveeni täyttyivät vain yhden valittuni avulla, enkä kaivannut muita kasveja taikka kasvihuoneita. Sain vihdoin lämmön kasvaa omaksi minuksi, jota olen etsinyt. Oli vain minä ja hän, ja niin oli hyvä.

Kului päiviä ja öitä. Aloin pikkuhiljaa huomata jälleen kasvaneeni. Kasvihuoneen olot olivat yhä rakkaat minulle. Huomaan vain lähestyväni sen kattoa. Yritän hidastaa kasvuani, mutten pysty. Kasvilajini merkit alkavat jo näkyä. Kasvan luonnostani hyvin suureksi. Minulla on nuppu, joka alkaa avautua suureksi kukaksi. Mitä tapahtuu? Enkö ollutkaan vain rikkaruoho? Kukkani on suuri ja värikäs. Sen tuoksu leviää kaikkialle maahan ja huomaan, että muutkin kuin kasvihuoneeni pitävät siitä. Vilkuttelen niille lasi-ikkunoistani. Näen heidät hyvin ja se riittää minulle. Kotini antaa minulle yhä turvaa, eikä estä minua kehittymästä. Huomaan kuitenkin jotakin taas tapahtuvan. En halua en olevan totta. Tämä olisi todella riittänyt minulle, mutta huomaan että taas kasvan.

Suurenen ja suurenen ja lopultakin katto ja seinät tulevat vastaan. Minun on vaikea liikkua sisällä. Vaikea hengittää. Erityisen vaikeaa on tietää, että lehteni painavat myös sinun seinämiä. Välillä minun on pakko luovuttaa; avaan ovesi ja menen ulkopuolelle hengittämään. Siellä onkin myös muita koteja. Koteja, joita en ollut huomannut ennen. Tai he vain eivät ole huomanneet minua silloin, kun etsin vielä omaa paikkaani.

Asun yhä sinussa. Et pidä siitä, että jätän sinut välillä yksin, mutta mitä isommaksi kasvan, sitä useammin minun on se tehtävä. Olen käynyt myös muissa kasvihuoneissa. Käytännössä vain kurkannut sisään ovesta tai vain katsonut sisälle lasiseinien kautta. Sielläkin näyttää hienolta! Haluaisin astua sisään ja tutustua paikkaan paremmin. Pelkään kuitenkin satuttavani sillä sinua ja itseäni.

Palaan yhä aina luoksesi. Jokaisen uuden kodin tullen vastaan totean sinun olevan vain parempi. Pyydän sinua kuitenkin kasvamaan. En pärjää luonasi enää hetkeäkään, ellen saa happea ja tilaa kasvaa jälleen. Sanot yrittäväsi. Teet parhaasi, mutta se ei riitä. Olen kuin kasvanut lapsi ja sinä lempi kenkäni, jotka ovat jääeet pieniksi. Niillä käveleminen on ahdasta ja kivuliasta. Satuttaa varpaitaan, sekä rikkoo myös kenkiä, jotka ei vain kykene venymään loputtomiin.

Minä lähden. Lähden vaikken halua. Olen yrittänyt auttaa sinua laajenemaan, mutten pysty siihen. Sen voi tehdä vain luojasi. Luoja, joka antaisi sinulle voimia muuttua. Et usko luojaan. En minäkään. Haluan toivoa, mutten osaa luvata sitä sinulle.

Olen yksin, ja niin olet sinäkin. Onnea on kuulemma erilaista. En vielä osaa kuvitella omaani ilman sinua, mutta kaikkea ei voi saada. On valittava vaihtoehdoista se paras. Minä valitsen olemassaolon. Olen itsekäs, ja valitsen itseni. Minä haluan elää. Ja olla onnellinen. Yritän etsiä onnen muualta, ja toivoa että joskus voisin sen löytää.

Minulla oli koti. Koti, josta olen kasvanut.

Minä olen.

Kaukana. Jossain niin kaukana menneisyydessä kuuluu järjen ääni, jota en halua muistaa. Järki, joka kertoo mikä on oikein ja mikä väärin.

Olen tässä ja nyt ja se on minun ainoa asiani, jota osaan kontrolloida. Tai oikeasti en. Haluan vain uskoa niin.

Istun huonoryhtisenä portaikon rapulla ja kuuntelen torin iloista musiikkia. Ehkä jonain päivänä minäkin osaan iloita siitä. Raput ovat kylmiä, vaikka aurinko on paahtanut niitä koko päivän. Ja eilisenkin.

Istun samoilla rapuilla jo vuosikausia. Tunnen niiden jokaisen kolhun ja kuluman, mutten siltikään osaa kutsua niitä omikseni. Vieraat portaat, vieras talo. Vain väliaikainen paikka turvautua sateelta.

Kynsieni väri on jälleen vaalean roosa. Ajoittain se vaihtuu valkoiseksi tai jopa sinertäväksi. Roosan sävy kuitenkin kertoo minun olevan normaali. Yhtä normaali kuin lentävä lintu taivaalla tai pikkutyttöä pureva koira. Normaali kuin aamukaste, joka tunkeutuu kankaisten kenkien lävitse salaa tai possu, jonka silmistä näkee pelon, mutta samalla hyväksynnän tulla teurastetuksi.

Olen yhtä normaali kuin koko maailma. Yhtä hullu kuin koko maailman hulluus ja yhtä käsittämätön kuin mikä tahansa havaitsemamme ilmiö.

3003

Sinä jatkat.

Jatkat sinne, missä ei ole tietä tai polkua.
Jatkat sinne, mistä ei pääse lävitse.

Olet kuin kärpänen, joka tökkii ikkunalasia kerrasta toiseen
yrittäen päästä ulos.

Pysähdy.

Peruuta ja katso ympärillesi.
Näet siellä miljoona muuta ikkunaa, jotka ovat avattu sinua varten.

Lupauksia, joita et koskaan toteuttanut.

Menettävätkö ne arvonsa, vai jäävätkö kummittelemaan ullakolle?

Toivon niiden toteutuvan, mutta saat ne takaisin jos vain tahdot.

Vaan voinko enää uskoa sinua?

Loma

Aika on tuntunut niin loputtoman pitkältä. Se vain jatkuu, jatkuu ja jatkuu pysähtymättä hetkeksikään, mutta kuitenkin antaen jokaisen minuutin tuntua ikuisuudelta.

Sen odottaa kuluvan nopeammin, mutta salaa toivoo, että kiireetön ja huoleton vaihe elämästään jäisi mieleen niin tarkasti ja yksityiskohtaisesti kuin suinkin on mahdollista.

Hiljaisuuden ja melun yhteinen laulu muuttuu suloiseksi säveleksi, luoden molemmille osapuolille oman soolo-osuutensa.

Kellon hiljainen kuiskaus muistuttaa meitä luomastamme yhteiskunnasta, jossa on säännöt.
Säännöt, joita tulee noudattaa tai muuten olla Outo, Syrjitty, Hullu.

Saksisormi

Before saying anything stop to listen the sounds around you.
They may tell you things you never knew to ask about.

Se voi kertoa enemmän kuin luuletkaan.

Jalat kulkivat muistamatta, kuka olikaan heidän omistajansa.

Langanpätkiä teemukissa.

Sanoit, etteivät ne häiritse sinua, vaikka minä ne sinne pistin.

Tiedän sen, enkä siksi osaa pysähtyä.
Ei rajoja, ei sääntöjä, ei virheitä. Kaikki on hyväksyttävää.

Se on väärin.

Ilma on kuuma.

Se saa tapetin irtoamaan seinästä ja seinän reunan halkeilemaan.

Tyhjä lintuhäkki potee ikävää. Se tietää, ettei mikään palaa enää entiselleen.

Ei koskaan.

Sattuu.
Ei voimia enää yrittää.

Sumu laskeutuu nuorelle ja heikolle kevätnurmelle, antamatta sen nähdä, minne kasvaa. Puut tulevat vain tielle, heijastaen varjonsa myös sinne, missä niiden ei kuuluisi olla.

Ei valoa, ei merkkiä minne mennä. Ei kohtaloa, joka kierisi edessä kuin purkautuva lankakerä. Tai on ehkä näkymätön sellainen. Sellainen, joka ei ole tarkoitettu silmilleni.

Nousuvesi ylittää laidan. Sitä on liikaa, eikä se ole pysäytettävissä.

Puun juuret johtavat niin syvälle maahan, että alkavat tuhoutua maapallon ytimen kuumuudessa. Siihen se johtaa.

Helpoin tapa päästä vaikeuksista - luovuttaa.

Se ei liene kuitenkaan ratkaisu, vastaus tai finaali. Se on kesken jättäminen. Pelistä lähteminen. Pako eiminnekään.

Valo lämmittää ihoa ja mieltä.
Uusia tuulia, uusia haasteita, uusia ihmisiä... Kummittelevat taakat vetäytyvät pimeiksi jääneisiin koloihinsa, eikä kukaan muista niitä.. Vähään aikaan.. Ennen kuin tilalle syntyy uusia sellaisia.

Olisiko kuitenkin parempi olla ajattelematta sitä aikaa, ja elää nykyisyyttä tässä ja nyt?..

Usko vai tieto?

Usko on yksi ihmisen hienoimmista ominaisuuksista. Usko elämän hyvyyteen, onnellisuuteen tai kaikkipelastavaan jumalaan ovat monesti pelastaneet ihmiset niistäkin tilanteisa, jolloin kaikki toivo tuntui olevan menetetty. Ihmiset ovat jaksaneet aina toiveikkaasti mutta perusteitta uskoa, että kaikki kääntyy pielä parhain päin. Onko meidän siis elättävä sokeina, tekemättä omia päätöksiämme luottaen, että jumala tai kohtalo on tehnyt ne puolestamme? Miksi siis tehdä yhtään mitään, jos kaiken tekemisemme tai tekemättömyydemme voimme jättää kohtalomme päätökseksi? Meidän ei siis ole loppujen lopuksi otettava mistään vastuuta tai kantaa, jos kerran tapahtuu kuitenkin niin kuin on tapahduttava.
Monet elämän "tärkeimmät" kysymyksetovat vaivanneet ihmiskuntaa jo varhaisista ajoista lähtien. Mistä olemme peräisin, keitä olemme, miksi olemme täällä, mikä tarkoitus on kaikella elämälllämme, mikä on onnellisuus, miksi sitä on tavoiteltava? Näitä asioita joko pohditaan tai sitten sivutetaan kokonaan luottaen siihen, että on joku tai jokin, joka tietää ne puolestamme. Toisaalta, miksi ajatella jos ei kuitenkaan päädy mihinkään? "Kysymykset ovat liian vaikeita minulle, joten en aijo haaskata aikaani turhaan. Teen sitä, mistä tiedän saavani nautintoa, ja tuntevani oloni hyväksi."
Syvästi uskovaiset ovat yleensä hyvin ylpeitä itsestään ja viisaudestaan. He halveksivat ateisteja ja muita niitä, jotka eivät jostain syystä käy kirkossa tai harrasta uskontoa ja jumalanpalvomisia. Monet uskovaisiata, ellei suurin osa, ovat kuitenkin sellaisia, että ovat päätyeet uskoonsa sokeina. He käyttävät samoja rituaaleja ja pyrkivät ajattelemaan samalla lailla kuin muut, sillä siihen heidät on kasvatettu tai siirretty lauman mukana. Kun heiltä kysyy jotain yllä mainitsemista kysymyksistä, he kuitenkin hiljenevät. Lopulta he vastaavat itsevarman vastauksen jumalasta, jonka on tiedettävä ne asiat, ja tyytyvät siihen lopputulokseen. Entäs jos sellainen vastaus ei tyydytä? Entäs jos ei suostu alistumaan tietämärrömäksi ja ohjailtavaksi marionetiksi, vaan kaipaa vastauksia? Onko silloin paha ihminen, jos kaipaa tietoa ja faktaa siitä, mikä on ja miksi on? Eikö jokaisella ole oikeus tietää itsään koskevista kysymyksistä edes sen verran, että voi hyväksyä itsensä sellaisenaan? Harrastaako silloin jumalan pilkkaa tai itsensä jumalallistamista? Vai onko se kuitenkaan pahempaa kuin sokea käveleminen laumassa, jossa ei edes näe johtajaansa?

Tuuria

Kun kerrankin kokee olevansa hyvä ja haluttu,, tuntee tekevän niin väärin. Ahneita ja kateuden likaamia kasvoja, jotka eivät anna tilaa ilolle ja onnistumiselle. Tietää heidän tekevän ja käyttäytyvän epäreilusti, muttei saa sammutettua omatunnon tuskien aiheuttamaa paloa sisällään. Mitä väärää on taas tehnyt, ollakseen oikeutetusti syytetty omatuntonsa toimesta? Vai onko mikään oikeudenmukaista täällä päin? Tai miksi pitäisikään olla?..
Kaikki eivät onneksi ole sellaisia. Maailman syvimmistä nurkista löytää tuurilla myös niitä, jotka osaavat iloita puolestasi. Aitoja ihmisiä. Miksi olisi väärin iloita onnistumistaan, kun sellainen onni osuu kohdalle? Miksei näyttää tunteitaan, kun on tyytyväinen suorituksensa hedelmiin? Sekä suuri koko, että herkullinen maku samanaikaisesti ovat vaikea saavutus. Onko sitä syytä hävetä? Jos kyyneleitä saa vuodattaa kun epäonnistuu, saa myös hymyillä ja nauraa onnistuessaan.
Mikä tahansa voi mennä yli rajansa. Sekä surun murtama liiallinen lohdun ja säälin vaatiminen, että menestyksen hehkuttelu ja ylpeys. Riippumatta asiasta, meidän on oltava koko ajan valppaina ja pysyä pystyssä tasapainottaen suunnasta toiseen. Jatkuvaa työtä ja tarkkuutta, jota ilman putoaa.
Tuuri on lahja, jonka saamme sattumalta, antamatta vastaan muuta kuin yrityksen. Jos onni nappaa, ja tuuri osuu kohdalle, et kai anna sen mennä ohitsesi ottamatta siitä kaiken irti?

Väri

Yllättävä väri. Se iski silmääni sillä viimeisellä hetkellä, jolloin valolamppua himmentäessä kykenee näkemään vielä jotain.
Sellaista ei ole nähnyt vielä yksikään, olen varma siitä. Minun on siis oltava ensimmäinen! Sen aiheuttama hetkittäinen kokemus oli niin lyhyt. Muistan sen kuitenkin tapahtuneen kuin äskeittäin. Sen paahtava lämpö ja samalla niin viileä kylmyys erottavat sen välittömästi muiden sisarustensa joukosta. Kaikki ne muut ovat vanhoja ja tuttuja. Vain se yksi on erityinen. Minun värini.

Ajattelen sitä koko ajan. Jatkuvasti se valtaa mieleni kuin huume, joka vie järjen ja tajun mukanaan. Haluan nähdä sen taas, uudestaan ja uudestaan. Salainen rakkaani ei kuitenkaan enää ilmesty, vaikka yritän kaikin voimin nähdä sen vielä edes yhden kerran. Muistan sen kuitenkin paremmin kuin mitään muuta menneisyydestäni. Se painautui mieleeni leimana, eikä lähde siitä kulumallakaan. Olen onnellinen siitä. Jo se melkein riittää minulle, oma salaisuuteni.

Ikäväni vallassa tulen hulluksi. Kaipaan lohtua, jota en voi enää löytää täältä. Koti tuntuu turvalliselta ja varmalta, mutten voi luottaa siihen enää. Enää se ei anna minulle riittävästi onnea. Onnea, jollaista olen joskus kerran saanut kokea. Sen ainoan kerran, jota yhä muistelen.

Päätän vihdoin paeta. En tiedä ulkomaailmasta mitään, en ole koskaan käynyt siellä. Avaan oveni. Sen takana on toinen. Sitten kolmas. Vielä ovi, ovi ja ovi. Edessä vain ovia, joita avaamalla pääsee eteenpäin. Juoksen loputtoman ovimäärän verran eteen päin ja pysähdyn vetämään henkeä. Ei muita teitä. Ei vaihtoehtoja. Vain eteen päin. Paluu takaisin ei ole vaihtoehto. Juoksen taas. Kolmessadaskuudes, seitsemäs, kahdeksas, kuudestoista, kolmaskymmenesviides... Laskuni menevät sekaisin, ja silmänikin sekoittavat ovet keskenään, muodostaen eteeni vain suuren aukon, josta juosta. Vihdoin pieni, lähes huomaamaton piste jossain kaukana edessäni näyttäytyy esiin pimeydestä. Mitä nopeammin juoksen, sitä suuremmaksi se muuttuu. Helpotun, kun vihdoin tajuan valon tulevan kohti minua Tai minun tulevan kohti sitä. Nyt minä tiedän, että tämä oli oikea tieni. Liikun yhä lähemmäs, ja yhä enemmän valo sokaisee minua ilollaan. Olen onnellinen ja toiveikas tulevaisuudestani. Siellä minua taitaa todella odottaa vielä sellaista, mitä olen varmasti ansainnut.

Enää pelkkää valoa. Kaikkialla. Siristän tottumattomat silmäni ja annan valon hyväillä kasvojani. Käsilläni saan tunnusteltua viimeisen oven. En jaksa odottaa enää hetkeäkään. Halu nähdä taas värini on sietämätön. Kehoni ja mieleni avaavat ovea kysymättä lupaa minulta. En kuitenkaan vastustele, sillä en ole enää oma itseni. Viimeinen ovi on kaikkein raskain. Tai raskaampi kuin muistinkaan. Ponnistelujeni jälkeen se kuitenkin avautuu minulle.

Yllättävä väri. Sitä on kaikkialla. Paahtaava lämpö, mutta viileä kylmyys. Jokainen huokoseni imee sisälleen sen ihanuutta ja luovuttaa kehoni sen pauloihin. Tuttu. Turvallinen. Luotettava... Iloiset kasvoni hyytyvät hymyyn. Lopulta ymmärrän, että tulin sinne, mistä lähdinkin.

Aarre

Yrittää vain auttaa, antaen toiselle sen kalleimman, minkä omistaa. Säilyttää sitä ensin sisällään, kantaen kuin omaa lastaan. Antaen kaiken hoivan ja rakkautensa. Vihdoin päättää päästää sen vapaaksi, näyttää sen koko maailmalle, kertoa ja jakaa kaikille sen sanomaa. Avaa sielunsa ja ojentaa kätensä kohti ihmisiä. Valo ja lämpö kirkastavat huoneen. Kaikki huoneet. Kaikki näkevät sen. Näkevät, mutta eivät ymmärrä. He eivät halua sitä. He eivät tarvitse sitä.
Vihaisia katseita, vääristyneitä ilmeitä. Supinaa ja kuiskimista.
Miksi? Se ei ole tehnyt mitään pahaa olemassaolollaan. Se vain on, ja se on tosiasia, jolle ei löydy vastaväitteitä.
He eivät ole valmiita. Vaikka kuinka yrittääkin puhua tai huutaa, he eivät tule kuulemaan. Eivät ennen kuin kypsyvät omalla ajallaan. Jätä heidät rauhaan. He eivät ymmärrä.

Voitto ei ole tärkeintä, vaan itse osallistuminen on. Vai onko? Usein sanotaan, että itse tekeminen, lopputuloksesta riippumatta on jo arvokasta. Jos tietää epäonnistuvansa, kannattaako sitä edes yrittää? Toisaalta, jos koskaan ei viitsi edes yrittää, voiko sitä koskaan onnistua? Mitä muuta elämässä voi olla, jos jättää yrittämättä? Eikö koko elämämme ole pelkkää yrittämistä päästä voitolle, vaikka tiedämmekin lopputuloksena olevan häviö..

Ja tavoite oli?

Niin synkkiä ja kiireisiä ohikulkevia ihmisiä. Tuska ja epätoivo näkyvät heidän kasvoillaan. Samanaikaisesti raivon vääristämät ilmeet paljastavat heidän onnettomat sielunsa. On niin kiire ehtiä tehdä loppuun, niin kiire saada valmiiksi, niin kiire elää. Tavoitteemme on kohti mahdollisimman kaukaista ja pisimmälle vievää. Emme kuitenkaan osaa perustella sitä.
Elämä niin lyhyt, ja tekemistä niin paljon. Kaikkea ei ehdi millään, joten on tehtävä valintoja, kuinka vaikeaa se olisikaan. Elääkö valmistellen tulevaisuudesta rikasta ja makeaa, vai täysillä juuri sillä hetkellä, mahdollisuuksiensa mukaan? Takaako jatkuva työnteko ja suorittaminen rennon ja onnellisen vanhuuden? Entäs, jos kaikki loppuukin liian pian? Vuoden? Viikon päästä? Huomenna? Suorittamisemme lopputulos ei siis näykään vielä missään, ja ikuiset säästömme eivät ehdi tarjota antimiaan.
Elämämme loppu, deadline, on vain arvattavissamme. Tekeekö elämästä jatkuvaa työttömyyttä ja pienistä aiheista iloitsemista, vai järjestää epävarmalle tulevaisuudelleen huipentuvan finaalin, jollaista ei muuten kokisi koskaan elämässään? Vai olemmeko silloin lopussa jo niin väsyneitä ja rasittuneita, ettei suunnittelemamme finaali enää kiinnostakaan? Viekö väkinäinen elämänvoimiemme kuivaksi puristaminen meidät parhaimmillaan kultaiseen ruumisarkkuun? Siinäkö tavoitteidemme lopputulos?
Tuonpuoleiseen, jos sellainen edes on, emme saa vietyä rahaamme mukanamme. Entäs, jos sinne ei mahdu mukaan mitään, onko edes hyvien kokemuksien hankkiminen sen kannalta merkitsevää? Ehkä mahdollisella loppufinaalilla edes voimme juhlia lähtömme kunnolla? Tai sitten kokea loppu liian aikaisin, ehtimättä valmistautua siihen...

Holisti

Katso peiliin. Olet saamaton ja typerä. Et saa koskaan mitään aikaiseksi, etkä ole koskaan tarpeeksi hyvä. Syytät itseäsi ja laiskuuttasi, jonka annoit ohjata tekojasi. Tuomitset itseäsi siitä, ettei konemainen toimintasi tuota tuloksena nopeimman mahdollisen, sillä olet täysin varma, että sinun on kyettävä siihen. Tiedät, että pärjäät elämässäsi vain ollessasi tehoa täynnä duracelpupu. Vain kaikkesi antaessa olet kelvollinen. Vain silloin olet hyvä.
Hiljalleen huomaat muuttuvasi koneeksi. Robotiksi, jota ohjaa järki, ja jolla ei ole tunteita. Persoonallinen minäsi himmenee ja sulautuu taustaan, jättäen jälkeensä paljaan ruumiin, kykenevän vain käskyjen tottelemiseen. Omistat paljon rahaa. Niin paljon, ettet enää keksi sille käyttöä.Haaveesi ovat nyt totta; valtava talo, kallis auto ja kauniita naisia, odottamassa tarjoamistaan palveluista palkkaa. Irvistävien hymyjen alta näet valheen. Hullu kiilto silmissään he tietävät, mitä sinulta odottaa. Niin tiedät sinäkin. Sillä muuta tarjottavaa sinulle ei enää jäänyt.
Katso peiliin, ja näe sen. Koneen, joksi muutuit haavettasi tavoitellessa. Olethan onnellinen?

Meri

Varjoni on minua suurempi. Se tottelee kuitenkin omistajaansa. Juoksen pitkin märkää asfalttikatua ja toivon, ettet olisi vielä ehtinyt kadota.

Enää yksi katulamppu palaa minulle. Muut ovat jo luovuttaneet. Vain sinä valaiset yhä tietäni jättämättä minua pulaan. Katu vaihtuu ja talot vaihtuvat. En anna jalkojeni pysähtyä, vaikka sisälläni tiedän, että on jo liian myöhäistä. Huuleni hytisevät kostean syksyisestä yöstä, mutten anna sen häiritä minua.

Reunan teräksinen aita näkyy jo edessäni. Juoksen yli pistelevän tunteen rinnassani. Epätasainen hengitykseni viiltää keuhkojani, mutten välitä. Vielä askel, ja tunnen kostean teräksen pinnan sormenpäälläni.

Syvä henkäisy, toinen ja kolmas. Siellä sinä olet. Mustat aallot vievät laivasi yhä kauemmas luotani. Teit päätöksesi, ja minä annoin sinun mennä. Viimein ainoa valonlähteeni sammuu, ja tiedän olevani syyllinen. Saan itse maksaa virheestäni. Olen sen ansainnut.

Luulin aina olevani järkevä. Se ei pidä paikkansa. Yhä syvemmälle järkeni uppoaa tunteisiini. Yhä pienemmäksi muuttaa ääriviivani, ja lopulta kadottaa uskollisen varjoni kokonaan. Pimeys syö itseensä ne viimeisetkin auringonsäteet ja vallitsee nyt kaikkialla. Olen järjetön. Enkä välitä siitä. Annan jalkojeni kiivetä märkää aitaa ylös ja käsieni liittoutua samaan joukkoeeseen. En tarvitse ketään puolelleni. Menetin jo tärkeimmän osan itseäni, sydämeni.

Minua on jäljellä enää olematon liekin poikanen. Kipinä, joka ei syty ilman puuta. Hiukseni lentelevät entistäkin enemmän kasvojeni edessä. En saa niitä haltuuni, kuten en kehoanikaan. Meri on musta ja syvä. Sen kylmyys ei pelota minua, sillä en tunne enää lämpöä. Sen suolainen tuoksu viehättää minua. Hameeni pitkä helma kietoutuu aidan teräviin päihin. Jalkani saavat uuden asennon, antaen nyt helmani liehua tuulen mukana. Mikään ei enää estä minua. Vain viimeinen kipinäni tiukentaa käsieni otteen. Samalla kylmä ruumiini haluaa rauhoittua. Viimeinenkin liekkini kaipaa sammumista. En jaksa enää. Meri kutsuu minua. Käteni irrottavat otteensa. Olen vapaa.

Kuisketta ja supinaa, kaikkialla ympärillä. Ikkunasta loistaa väritön valo, jota näkee nykyään niin harvoin. Ei kiirettä minnekään, vaan vihdoin lupa rentoutua.
Makaat yhä siinä, liikkumatta, koittaen nauttia harvinaisesta tilaisuudesta. Vilkaiset välillä kelloa, mutta se ei tikitäkään sinulle vihaisena, merkkinä, että olet taas myöhässä. Se vain kuiskuttelee korviisi suloista sävelmään; tiki, tiki, tiki-tiki, tok. Sytytät suitsukkeen, ja hengität sen savuista tuoksua syvälle keuhkoihisi. Seuraat savun liikettä läpi huoneen, ja annat sen hämätä itseäsi, nähden sen kurveista muodostuvia kasvoja, jotka venyvät huutaviksi ilmeiksi, ja katoavat huoneen harmaaseen sumuun.
Siirrät verhon ikkunasi edestä ja annat aavemaisen vaalean valon täyttää huoneesi kokonaan. Lasin toisella puolella ei ole mitään. Erotat vain tutun puun rungon, ja sen ohuet oksat, jotka näyttävät vieläkin hauraimmilta kuin yleensä. Tunnustat jalallasi siihen jättämäsi huopaisen peiton. Annat jalkojesi valuttaa itsesi lattialle, ja kietoudut nyt jo kätesi ulottuvilla olevaan peittoon. Vilkaiset taas kelloa, mutta näet vain viisarin liikkeen. Numerot ovat kuluneet pois. Tätähän sinä halusit. Tätähän sinä pelkäsit.

Menneisyydestä ei pääse eroon. Vaikka kuinka pyyhkisi muistiaan, aikakoneessa menneisyyteen matkustaessa toteat niiden kuitenkin tapahtuneen. Jatkaaksesi elämää on vain hyväksyttävä kaiken sellaisenaan. Ehkä jopa yrittää oppia niistä virheistään, jotka voisi mielellään unohtaa.
Mitä ihmeen merkitystä voi olla sellaisella, mitä ei enää ole? Vai onko sittenkin? Mitä jos menneisyytemme ohjaa meitä ja elämäämme jatkuvasti? Piilovaltaisesti ja aivopestysti teemme jatkuvasti valintoja, jotka pohjautuvat suoraan kokemuksistamme ja saamista tiedoistamme menneestä. Jos kuitenkin opimme virheistämme, onko sillä väliä? Miksei siis vain elää huoletta tätä päivää, ja toivoa että osaa jatkossa tehdä oikein. On niin paljon koettavaa, niin paljon eri polkuja, joista valita. Ei ole syytä tuomita itseään, jos on tehnyt päätöksen muuttua. Kunhan pitää päätöksestään kiinni. Ei satuttaa muita, eikä itseään.

Mitä tehdä, kun ei ole vaihtoehtoja? Voiko mitään tekemättömyys olla tekemistä? Kun taas tekemistä riittää, toivomme saavan kaiken valmiiksi mahdollisimman nopeasti, jotta pääsisimme vaipumaan taas siihen koomatilaan, josta kaikki alkoi. Olemme absurdeja ja ristiriitaisia. Saavuttaessamme jotakin, kaipaammekin jotain aivan muuta. Kun on talvi, toivomme kesää. Kun on kesä, talvea. Koskaan omistamamme ei tule riittämään.
Halu kokea uutta on sietämätön. Samalla pelottaa päästää irti vanhasta ja turvallisesta. Epävarmuus ja varmistaminen, ampumalla kahta jänistä samaan aikaan, on pelokas keino saada molemmat, ettei jäisi kokonaan ilman. Naurettavinta onkin, että siinätilanteessa ei saa takuulla kumpaakaan.
Vaikka elämä tuntuukin vaikealta ja monimutkaiselta, jälkeenpäin asioita ajatellen huomaa, kuinka täydellistä se on. Miten sulakkaasti menneisyyden palaset luovat suoran palapelin, jossa kaikki sopii ja jopa kuuluu kohdalleen. Nämä säännöt tietäen et voi kuitenkaan voittaa huoletta. Tietoisuus voi antaa enintään vain mahdollisuuden rentoutua ja olla avoin kaikelle eteensä tulevalle. Se ei takaa voittoa. Vai onko sellaista laisinkaan? Synnymme tähän maailmaan ilman mitään lupauksia siitä, että se olisi meitä kohtaan oikeudenmukainen. Ei ole mitään itsestään selvää ihmisten tasa-arvoa taikka hyvää ja pahaa. "Meidät huijattiin leikkiin, jossa voi vain hävitä.." -CMX.

Onnellisuus. Sen saavuttaessaan kaikki tuntuu niin vakavalta, voimakkaalta ja ikuiselta, ettei suostu kuvittelemaankaan, miten kävisi, jos mitään ei yhtäkkiä enää olisikaan. Miten kaikki voisikaan kerralla murentua käsiin, ja kadota tuhkana tuulen mukana, kun tunne on niin aito ja uskottava? Mtä korkeammalle asetamme onnellisuudemme tason, sitä kovemmin sattuu, kun putoaa.
Reuna ilmestyy jalkojen juurelle yllättäen, nurkan takaa. Emme odota sitä, kuten mitään sellaista, mitä emme halua koskaan tapahtuvan. Se kuitenkin vain tapahtuu meistä riippumatta. Ei usko itseensä, ei koko tilanteen olemassaoloon. Näin ei pitänyt käydä, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Masennus ja pettymys itseemme sumentavat kaiken ympärillä. Minun täytyi tehdä jotain väärää. Sen on oltava niin. Jotain, minkä voin korjata ja saada takaisin... Lopulta ymmärrät, että kaikki kävi niin, kuin sen pitikin.

Viimeinkin tunnet olosi helpottuneeksi. Kaikki sanottava on sanottu, kaikki pelikortin pöydällä edessäsi. Vihdoin pahimmatkin kortit, joita piilottelit hihassa, ovat siinä, katseesi kohteena. Paljaina ja avuttomina kuin syksyinen puu, jonka lehdet lentävät tiehensä, vaikka kuinka ne haluaisikin pitää luonaan ikuisesti.

Ei ole paikkaa piiloutua. Ongelma on siinä, ja sille on tehtävä jotain. Juokset karkuun, vai menetät henkesi taistellessa sitä vastaan, minkä tiedät voittavan? Annat asian olla, ja viet ikuisen kysymyksen mukanasi hautaan, vai kuolet tietäen, että teit parhaasi?

Kuinka kaiken kaatavalta se kuullostaisikaan, maailmassa ei taida olla täydellisyyttä. Ei laisinkaan. Pelottaako? Sinua ainakin. Minne käännät vaunusi, kun saatkin tietää, ettei kohdepaikkaasi olekaan? Sitä ainoaa paikkaa, jonne olet matkustanut koko elämäsi? Sitä ainoaa paikkaa, jossa luulit löytäväsi kodin?..

Ehkä oletkin enemmän yksinäisen suden tyyppiä. Miksi pyrkiäkään siihen, mitä on vain yksinkertaisesti mahdotonta saavuttaa. Miksi haavoittaa itseään ja muita virheillään, joista ei koskaan ota opikseen. Miksi tuhota itseään yhä enemmän ja enemmän pala palaselta. Tiedät, että kaikki johti siihen. Tiesit jo silloin, ettet kykene. Olet liian heikko. Naamiosi ei anna sinulle voimia.

On aika syvälle keskustelulle. Itseni kanssa. Ehkä joku joskus jossain oppii itselleen jotain uutta. Ehkä tällä tavalla voin jakaa ihmisille jotain tärkeää, eikä minun tarvitse huutaa siitä heille väkisin. Löytäköön joku blogini silmiä avartavaksi ikkunakseen, turvaa tuovaksi tukipylvääkseen tai lohtua tuovaksi ystäväkseen, joka yrittää parhaillaan sanoa jotain viisasta ja maailmaa mullistavaa.