Minä olen.

Kaukana. Jossain niin kaukana menneisyydessä kuuluu järjen ääni, jota en halua muistaa. Järki, joka kertoo mikä on oikein ja mikä väärin.

Olen tässä ja nyt ja se on minun ainoa asiani, jota osaan kontrolloida. Tai oikeasti en. Haluan vain uskoa niin.

Istun huonoryhtisenä portaikon rapulla ja kuuntelen torin iloista musiikkia. Ehkä jonain päivänä minäkin osaan iloita siitä. Raput ovat kylmiä, vaikka aurinko on paahtanut niitä koko päivän. Ja eilisenkin.

Istun samoilla rapuilla jo vuosikausia. Tunnen niiden jokaisen kolhun ja kuluman, mutten siltikään osaa kutsua niitä omikseni. Vieraat portaat, vieras talo. Vain väliaikainen paikka turvautua sateelta.

Kynsieni väri on jälleen vaalean roosa. Ajoittain se vaihtuu valkoiseksi tai jopa sinertäväksi. Roosan sävy kuitenkin kertoo minun olevan normaali. Yhtä normaali kuin lentävä lintu taivaalla tai pikkutyttöä pureva koira. Normaali kuin aamukaste, joka tunkeutuu kankaisten kenkien lävitse salaa tai possu, jonka silmistä näkee pelon, mutta samalla hyväksynnän tulla teurastetuksi.

Olen yhtä normaali kuin koko maailma. Yhtä hullu kuin koko maailman hulluus ja yhtä käsittämätön kuin mikä tahansa havaitsemamme ilmiö.

3003

Sinä jatkat.

Jatkat sinne, missä ei ole tietä tai polkua.
Jatkat sinne, mistä ei pääse lävitse.

Olet kuin kärpänen, joka tökkii ikkunalasia kerrasta toiseen
yrittäen päästä ulos.

Pysähdy.

Peruuta ja katso ympärillesi.
Näet siellä miljoona muuta ikkunaa, jotka ovat avattu sinua varten.

Lupauksia, joita et koskaan toteuttanut.

Menettävätkö ne arvonsa, vai jäävätkö kummittelemaan ullakolle?

Toivon niiden toteutuvan, mutta saat ne takaisin jos vain tahdot.

Vaan voinko enää uskoa sinua?

Loma

Aika on tuntunut niin loputtoman pitkältä. Se vain jatkuu, jatkuu ja jatkuu pysähtymättä hetkeksikään, mutta kuitenkin antaen jokaisen minuutin tuntua ikuisuudelta.

Sen odottaa kuluvan nopeammin, mutta salaa toivoo, että kiireetön ja huoleton vaihe elämästään jäisi mieleen niin tarkasti ja yksityiskohtaisesti kuin suinkin on mahdollista.

Hiljaisuuden ja melun yhteinen laulu muuttuu suloiseksi säveleksi, luoden molemmille osapuolille oman soolo-osuutensa.

Kellon hiljainen kuiskaus muistuttaa meitä luomastamme yhteiskunnasta, jossa on säännöt.
Säännöt, joita tulee noudattaa tai muuten olla Outo, Syrjitty, Hullu.