Sellaista ei ole nähnyt vielä yksikään, olen varma siitä. Minun on siis oltava ensimmäinen! Sen aiheuttama hetkittäinen kokemus oli niin lyhyt. Muistan sen kuitenkin tapahtuneen kuin äskeittäin. Sen paahtava lämpö ja samalla niin viileä kylmyys erottavat sen välittömästi muiden sisarustensa joukosta. Kaikki ne muut ovat vanhoja ja tuttuja. Vain se yksi on erityinen. Minun värini.
Ajattelen sitä koko ajan. Jatkuvasti se valtaa mieleni kuin huume, joka vie järjen ja tajun mukanaan. Haluan nähdä sen taas, uudestaan ja uudestaan. Salainen rakkaani ei kuitenkaan enää ilmesty, vaikka yritän kaikin voimin nähdä sen vielä edes yhden kerran. Muistan sen kuitenkin paremmin kuin mitään muuta menneisyydestäni. Se painautui mieleeni leimana, eikä lähde siitä kulumallakaan. Olen onnellinen siitä. Jo se melkein riittää minulle, oma salaisuuteni.
Ikäväni vallassa tulen hulluksi. Kaipaan lohtua, jota en voi enää löytää täältä. Koti tuntuu turvalliselta ja varmalta, mutten voi luottaa siihen enää. Enää se ei anna minulle riittävästi onnea. Onnea, jollaista olen joskus kerran saanut kokea. Sen ainoan kerran, jota yhä muistelen.
Päätän vihdoin paeta. En tiedä ulkomaailmasta mitään, en ole koskaan käynyt siellä. Avaan oveni. Sen takana on toinen. Sitten kolmas. Vielä ovi, ovi ja ovi. Edessä vain ovia, joita avaamalla pääsee eteenpäin. Juoksen loputtoman ovimäärän verran eteen päin ja pysähdyn vetämään henkeä. Ei muita teitä. Ei vaihtoehtoja. Vain eteen päin. Paluu takaisin ei ole vaihtoehto. Juoksen taas. Kolmessadaskuudes, seitsemäs, kahdeksas, kuudestoista, kolmaskymmenesviides... Laskuni menevät sekaisin, ja silmänikin sekoittavat ovet keskenään, muodostaen eteeni vain suuren aukon, josta juosta. Vihdoin pieni, lähes huomaamaton piste jossain kaukana edessäni näyttäytyy esiin pimeydestä. Mitä nopeammin juoksen, sitä suuremmaksi se muuttuu. Helpotun, kun vihdoin tajuan valon tulevan kohti minua Tai minun tulevan kohti sitä. Nyt minä tiedän, että tämä oli oikea tieni. Liikun yhä lähemmäs, ja yhä enemmän valo sokaisee minua ilollaan. Olen onnellinen ja toiveikas tulevaisuudestani. Siellä minua taitaa todella odottaa vielä sellaista, mitä olen varmasti ansainnut.
Enää pelkkää valoa. Kaikkialla. Siristän tottumattomat silmäni ja annan valon hyväillä kasvojani. Käsilläni saan tunnusteltua viimeisen oven. En jaksa odottaa enää hetkeäkään. Halu nähdä taas värini on sietämätön. Kehoni ja mieleni avaavat ovea kysymättä lupaa minulta. En kuitenkaan vastustele, sillä en ole enää oma itseni. Viimeinen ovi on kaikkein raskain. Tai raskaampi kuin muistinkaan. Ponnistelujeni jälkeen se kuitenkin avautuu minulle.
Yllättävä väri. Sitä on kaikkialla. Paahtaava lämpö, mutta viileä kylmyys. Jokainen huokoseni imee sisälleen sen ihanuutta ja luovuttaa kehoni sen pauloihin. Tuttu. Turvallinen. Luotettava... Iloiset kasvoni hyytyvät hymyyn. Lopulta ymmärrän, että tulin sinne, mistä lähdinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti