Niin synkkiä ja kiireisiä ohikulkevia ihmisiä. Tuska ja epätoivo näkyvät heidän kasvoillaan. Samanaikaisesti raivon vääristämät ilmeet paljastavat heidän onnettomat sielunsa. On niin kiire ehtiä tehdä loppuun, niin kiire saada valmiiksi, niin kiire elää. Tavoitteemme on kohti mahdollisimman kaukaista ja pisimmälle vievää. Emme kuitenkaan osaa perustella sitä.
Elämä niin lyhyt, ja tekemistä niin paljon. Kaikkea ei ehdi millään, joten on tehtävä valintoja, kuinka vaikeaa se olisikaan. Elääkö valmistellen tulevaisuudesta rikasta ja makeaa, vai täysillä juuri sillä hetkellä, mahdollisuuksiensa mukaan? Takaako jatkuva työnteko ja suorittaminen rennon ja onnellisen vanhuuden? Entäs, jos kaikki loppuukin liian pian? Vuoden? Viikon päästä? Huomenna? Suorittamisemme lopputulos ei siis näykään vielä missään, ja ikuiset säästömme eivät ehdi tarjota antimiaan.
Elämämme loppu, deadline, on vain arvattavissamme. Tekeekö elämästä jatkuvaa työttömyyttä ja pienistä aiheista iloitsemista, vai järjestää epävarmalle tulevaisuudelleen huipentuvan finaalin, jollaista ei muuten kokisi koskaan elämässään? Vai olemmeko silloin lopussa jo niin väsyneitä ja rasittuneita, ettei suunnittelemamme finaali enää kiinnostakaan? Viekö väkinäinen elämänvoimiemme kuivaksi puristaminen meidät parhaimmillaan kultaiseen ruumisarkkuun? Siinäkö tavoitteidemme lopputulos?
Tuonpuoleiseen, jos sellainen edes on, emme saa vietyä rahaamme mukanamme. Entäs, jos sinne ei mahdu mukaan mitään, onko edes hyvien kokemuksien hankkiminen sen kannalta merkitsevää? Ehkä mahdollisella loppufinaalilla edes voimme juhlia lähtömme kunnolla? Tai sitten kokea loppu liian aikaisin, ehtimättä valmistautua siihen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti