Helpoin tapa päästä vaikeuksista - luovuttaa.

Se ei liene kuitenkaan ratkaisu, vastaus tai finaali. Se on kesken jättäminen. Pelistä lähteminen. Pako eiminnekään.

Valo lämmittää ihoa ja mieltä.
Uusia tuulia, uusia haasteita, uusia ihmisiä... Kummittelevat taakat vetäytyvät pimeiksi jääneisiin koloihinsa, eikä kukaan muista niitä.. Vähään aikaan.. Ennen kuin tilalle syntyy uusia sellaisia.

Olisiko kuitenkin parempi olla ajattelematta sitä aikaa, ja elää nykyisyyttä tässä ja nyt?..

Usko vai tieto?

Usko on yksi ihmisen hienoimmista ominaisuuksista. Usko elämän hyvyyteen, onnellisuuteen tai kaikkipelastavaan jumalaan ovat monesti pelastaneet ihmiset niistäkin tilanteisa, jolloin kaikki toivo tuntui olevan menetetty. Ihmiset ovat jaksaneet aina toiveikkaasti mutta perusteitta uskoa, että kaikki kääntyy pielä parhain päin. Onko meidän siis elättävä sokeina, tekemättä omia päätöksiämme luottaen, että jumala tai kohtalo on tehnyt ne puolestamme? Miksi siis tehdä yhtään mitään, jos kaiken tekemisemme tai tekemättömyydemme voimme jättää kohtalomme päätökseksi? Meidän ei siis ole loppujen lopuksi otettava mistään vastuuta tai kantaa, jos kerran tapahtuu kuitenkin niin kuin on tapahduttava.
Monet elämän "tärkeimmät" kysymyksetovat vaivanneet ihmiskuntaa jo varhaisista ajoista lähtien. Mistä olemme peräisin, keitä olemme, miksi olemme täällä, mikä tarkoitus on kaikella elämälllämme, mikä on onnellisuus, miksi sitä on tavoiteltava? Näitä asioita joko pohditaan tai sitten sivutetaan kokonaan luottaen siihen, että on joku tai jokin, joka tietää ne puolestamme. Toisaalta, miksi ajatella jos ei kuitenkaan päädy mihinkään? "Kysymykset ovat liian vaikeita minulle, joten en aijo haaskata aikaani turhaan. Teen sitä, mistä tiedän saavani nautintoa, ja tuntevani oloni hyväksi."
Syvästi uskovaiset ovat yleensä hyvin ylpeitä itsestään ja viisaudestaan. He halveksivat ateisteja ja muita niitä, jotka eivät jostain syystä käy kirkossa tai harrasta uskontoa ja jumalanpalvomisia. Monet uskovaisiata, ellei suurin osa, ovat kuitenkin sellaisia, että ovat päätyeet uskoonsa sokeina. He käyttävät samoja rituaaleja ja pyrkivät ajattelemaan samalla lailla kuin muut, sillä siihen heidät on kasvatettu tai siirretty lauman mukana. Kun heiltä kysyy jotain yllä mainitsemista kysymyksistä, he kuitenkin hiljenevät. Lopulta he vastaavat itsevarman vastauksen jumalasta, jonka on tiedettävä ne asiat, ja tyytyvät siihen lopputulokseen. Entäs jos sellainen vastaus ei tyydytä? Entäs jos ei suostu alistumaan tietämärrömäksi ja ohjailtavaksi marionetiksi, vaan kaipaa vastauksia? Onko silloin paha ihminen, jos kaipaa tietoa ja faktaa siitä, mikä on ja miksi on? Eikö jokaisella ole oikeus tietää itsään koskevista kysymyksistä edes sen verran, että voi hyväksyä itsensä sellaisenaan? Harrastaako silloin jumalan pilkkaa tai itsensä jumalallistamista? Vai onko se kuitenkaan pahempaa kuin sokea käveleminen laumassa, jossa ei edes näe johtajaansa?

Tuuria

Kun kerrankin kokee olevansa hyvä ja haluttu,, tuntee tekevän niin väärin. Ahneita ja kateuden likaamia kasvoja, jotka eivät anna tilaa ilolle ja onnistumiselle. Tietää heidän tekevän ja käyttäytyvän epäreilusti, muttei saa sammutettua omatunnon tuskien aiheuttamaa paloa sisällään. Mitä väärää on taas tehnyt, ollakseen oikeutetusti syytetty omatuntonsa toimesta? Vai onko mikään oikeudenmukaista täällä päin? Tai miksi pitäisikään olla?..
Kaikki eivät onneksi ole sellaisia. Maailman syvimmistä nurkista löytää tuurilla myös niitä, jotka osaavat iloita puolestasi. Aitoja ihmisiä. Miksi olisi väärin iloita onnistumistaan, kun sellainen onni osuu kohdalle? Miksei näyttää tunteitaan, kun on tyytyväinen suorituksensa hedelmiin? Sekä suuri koko, että herkullinen maku samanaikaisesti ovat vaikea saavutus. Onko sitä syytä hävetä? Jos kyyneleitä saa vuodattaa kun epäonnistuu, saa myös hymyillä ja nauraa onnistuessaan.
Mikä tahansa voi mennä yli rajansa. Sekä surun murtama liiallinen lohdun ja säälin vaatiminen, että menestyksen hehkuttelu ja ylpeys. Riippumatta asiasta, meidän on oltava koko ajan valppaina ja pysyä pystyssä tasapainottaen suunnasta toiseen. Jatkuvaa työtä ja tarkkuutta, jota ilman putoaa.
Tuuri on lahja, jonka saamme sattumalta, antamatta vastaan muuta kuin yrityksen. Jos onni nappaa, ja tuuri osuu kohdalle, et kai anna sen mennä ohitsesi ottamatta siitä kaiken irti?

Väri

Yllättävä väri. Se iski silmääni sillä viimeisellä hetkellä, jolloin valolamppua himmentäessä kykenee näkemään vielä jotain.
Sellaista ei ole nähnyt vielä yksikään, olen varma siitä. Minun on siis oltava ensimmäinen! Sen aiheuttama hetkittäinen kokemus oli niin lyhyt. Muistan sen kuitenkin tapahtuneen kuin äskeittäin. Sen paahtava lämpö ja samalla niin viileä kylmyys erottavat sen välittömästi muiden sisarustensa joukosta. Kaikki ne muut ovat vanhoja ja tuttuja. Vain se yksi on erityinen. Minun värini.

Ajattelen sitä koko ajan. Jatkuvasti se valtaa mieleni kuin huume, joka vie järjen ja tajun mukanaan. Haluan nähdä sen taas, uudestaan ja uudestaan. Salainen rakkaani ei kuitenkaan enää ilmesty, vaikka yritän kaikin voimin nähdä sen vielä edes yhden kerran. Muistan sen kuitenkin paremmin kuin mitään muuta menneisyydestäni. Se painautui mieleeni leimana, eikä lähde siitä kulumallakaan. Olen onnellinen siitä. Jo se melkein riittää minulle, oma salaisuuteni.

Ikäväni vallassa tulen hulluksi. Kaipaan lohtua, jota en voi enää löytää täältä. Koti tuntuu turvalliselta ja varmalta, mutten voi luottaa siihen enää. Enää se ei anna minulle riittävästi onnea. Onnea, jollaista olen joskus kerran saanut kokea. Sen ainoan kerran, jota yhä muistelen.

Päätän vihdoin paeta. En tiedä ulkomaailmasta mitään, en ole koskaan käynyt siellä. Avaan oveni. Sen takana on toinen. Sitten kolmas. Vielä ovi, ovi ja ovi. Edessä vain ovia, joita avaamalla pääsee eteenpäin. Juoksen loputtoman ovimäärän verran eteen päin ja pysähdyn vetämään henkeä. Ei muita teitä. Ei vaihtoehtoja. Vain eteen päin. Paluu takaisin ei ole vaihtoehto. Juoksen taas. Kolmessadaskuudes, seitsemäs, kahdeksas, kuudestoista, kolmaskymmenesviides... Laskuni menevät sekaisin, ja silmänikin sekoittavat ovet keskenään, muodostaen eteeni vain suuren aukon, josta juosta. Vihdoin pieni, lähes huomaamaton piste jossain kaukana edessäni näyttäytyy esiin pimeydestä. Mitä nopeammin juoksen, sitä suuremmaksi se muuttuu. Helpotun, kun vihdoin tajuan valon tulevan kohti minua Tai minun tulevan kohti sitä. Nyt minä tiedän, että tämä oli oikea tieni. Liikun yhä lähemmäs, ja yhä enemmän valo sokaisee minua ilollaan. Olen onnellinen ja toiveikas tulevaisuudestani. Siellä minua taitaa todella odottaa vielä sellaista, mitä olen varmasti ansainnut.

Enää pelkkää valoa. Kaikkialla. Siristän tottumattomat silmäni ja annan valon hyväillä kasvojani. Käsilläni saan tunnusteltua viimeisen oven. En jaksa odottaa enää hetkeäkään. Halu nähdä taas värini on sietämätön. Kehoni ja mieleni avaavat ovea kysymättä lupaa minulta. En kuitenkaan vastustele, sillä en ole enää oma itseni. Viimeinen ovi on kaikkein raskain. Tai raskaampi kuin muistinkaan. Ponnistelujeni jälkeen se kuitenkin avautuu minulle.

Yllättävä väri. Sitä on kaikkialla. Paahtaava lämpö, mutta viileä kylmyys. Jokainen huokoseni imee sisälleen sen ihanuutta ja luovuttaa kehoni sen pauloihin. Tuttu. Turvallinen. Luotettava... Iloiset kasvoni hyytyvät hymyyn. Lopulta ymmärrän, että tulin sinne, mistä lähdinkin.

Aarre

Yrittää vain auttaa, antaen toiselle sen kalleimman, minkä omistaa. Säilyttää sitä ensin sisällään, kantaen kuin omaa lastaan. Antaen kaiken hoivan ja rakkautensa. Vihdoin päättää päästää sen vapaaksi, näyttää sen koko maailmalle, kertoa ja jakaa kaikille sen sanomaa. Avaa sielunsa ja ojentaa kätensä kohti ihmisiä. Valo ja lämpö kirkastavat huoneen. Kaikki huoneet. Kaikki näkevät sen. Näkevät, mutta eivät ymmärrä. He eivät halua sitä. He eivät tarvitse sitä.
Vihaisia katseita, vääristyneitä ilmeitä. Supinaa ja kuiskimista.
Miksi? Se ei ole tehnyt mitään pahaa olemassaolollaan. Se vain on, ja se on tosiasia, jolle ei löydy vastaväitteitä.
He eivät ole valmiita. Vaikka kuinka yrittääkin puhua tai huutaa, he eivät tule kuulemaan. Eivät ennen kuin kypsyvät omalla ajallaan. Jätä heidät rauhaan. He eivät ymmärrä.